"Missä järjen on pakko vaieta, siinä sydämen on velvollisuus puhua."
— Olavi Ingman
Maailma tuntui paremmalta paikalta elää, kun sinä kuuluit maailmaani. Minulla oli vieressä tärkeä ihminen, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Tuntui, että vihdoin minulla oli maailmalle jotain annettavaa. Annettavaa sinulle. Ehkä yritin jollain tapaa elää sinun kautta omaa elämääni. Siksi sinusta on nyt niin pelottava luopua. Elämäni on harvoin tuntunut merkitykselliseltä, mutta näiden kuukausien aikana löysin sinun kauttasi paljon itsestäni. Vaikka tämä meni näin, ei se aika hukkaan mennyt. Se opetti paljon ja jätti hyvät muistot. Jossain vaiheessa on vain ymmärrettävä antaa periksi, kun kummallakaan ei ole enää hauskaa tai mitään annettavaa. Luovuttaminen ei ole aina heikkouden merkki, vaan toisinaan se kertoo viisaudesta ja kyvystä tehdä sellaisia päätöksiä, jotka ovat oikein, mutta myös satuttaa niin paljon.
Tänään oli se päivä, jolloin päätin itselleni tärkeän ihmissuhteen. Suhteeni sinuun. Tai en päättänyt sitä täysin, sillä tulet pysymään aina sydämessäni jollain tapaa. Ehkä kaverina, ehkä saavuttamattomana sielunkumppanina tai muuten vain ajatuksissani ja muistoissani. Irti päästäminen ei ole helppoa, mutta tässä tilanteessa en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Annoin meille mahdollisuuden jatkaa ilman toisiamme eteenpäin. Annoin meille tilaa, jota selkeästi tarvitsemme. Meidän molempien omat elämät taitavat olla niin solmussa, ettemme pysty rakentamaan elämää toistemme kanssakaan. Minun on hankala olla ilman sinua, mutta minulla oli myös hankala olla sinun kanssasi. Nyt olen siis taas siinä tilanteessa, että olen yksin, eikä minulla ole ketään, jonka kanssa jakaa oma ihmisyyteni.
Haluan säilyttää sinusta ne muistot, jolloin sain sinut nauramaan ja olin tärkein ihminen maailmassasi. Kaipaan sitä ihmistä, joka olit silloin, kun halusit viettää kanssani mahdollisimman paljon aikaa. Jokin muuttui, sillä kadotin sen ihmisen. Yritin etsiä sitä takaisin kuukausia, mutta turhaan. Tuntuu, että olet kadonnut ulottumattomiini. En voi väkisin jatkaa vain sinun etsimistäsi, sillä pelkään, että en tule enää koskaan löytämään sitä ihmistä, joka olit silloin kun sinuun tutustuin.
Toisaalta tuntuu, että annan liian äkkiä periksi. Oli myös aika, jolloin sinä näit vaivaa minun eteeni, kun minä epäröin. En tiedä kuitenkaan, onko tämä sinulta epäröintiä, sillä tunnut välinpitämättömältä. Miksi työnnät minut nyt pois, kun vihdoin olisit saanut sen, jonka vuosi sitten niin halusit. Pelkään, että mikään ei tulisi muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisin. Olen voimaton, en halua enää elää näin. Joka päivä uskottelen itselleni, että huomenna asiat ovat eri tavalla. Sitä huomista ei vain ikinä tule. Joka päivä ajattelen, että et oikeasti tarkoita tällä mitään pahaa ja haluat olla minun kanssani. Mutta toisaalta, teot kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa. Miksi et haluaisi viettää aikaa tai puhua kanssani, jos oikeasti edelleen kiinnostaisin sinua ihmisenä? Joskus taitaa vain olla parempi myöntää itselleen elämän tosiasiat. Vaikka se sattuu. Paljon. Vielä enemmän minua sattuu, että sinä et voinut myöntää sitä, vaan uskottelit minulle päivä toisensa perään, että asia ei ole näin.
Tuntuu, että nykyään en enää pystynyt antamaan sinulle mitään. En iloa, en naurua, en tyytyväisyyttä. En saanut sinua välittämään minusta, vaikka toivoin, että olisin sinulle tärkein ihminen maanpäällä. Olen vaan nykyään sinulle se mitätön asia muiden seassa. Pakollinen paha, jonka kanssa on välillä pakko viettää aikaa tai kysellä kuulumisia. Sellainen asia, joka ei ole sinulle ehdottoman tärkeä, mutta ihan ok. Se ei riitä minulle enää, en halua olla sellainen. En halua roikkua sinussa viimeisillä voimillani, kuitenkaan saamatta sitä vastakaikua mitä toivoisin saavani. En halua enää kiduttaa itseäni. En halua enää ajatella iltaisin, kun menen nukkumaan, että miksi et taaskaan ole laittanut minulle mitään viestiä.
Kun kaksi ihmistä ovat toisilleen tarpeeksi kauan hiljaisia ja etäisiä, ei lopulta tunne koko ihmistä. Sitä sinä et halunnut ikinä myöntää. Mutta lopulta meidän yhteydenpito vain jäi, muuttui päivistä viikkoihin - taisin jollain tapaa kasvaa sinusta erilleen. Vaikka ikävöin sinua jatkuvasti ja kaipaan menneisyyttä, koen, ettet tunne minua enää ihmisenä - et tiedä kuka olen, mitä ajattelen ja millä tavalla elän elämääni. Samaan aikaan sinä muutuit minulle aina vain vieraammaksi. En enää tiennyt mitä sinulla oli meneillään elämässäsi. Et kertonut enää, miten päiväsi meni tai mihin aikasi kulutit. Et kertonut enää mistä asioista iloitsit tai mikä ärsytti. Miksi minä muutuin sellaiseksi ihmiseksi sinulle, jolle et kokenut enää tarvetta puhua omista asioistasi? Minua on sattunut paljon, kun olen odottanut sitä päivää, että asiat muuttuisivat taas paremmaksi. Vielä enemmän minua sattui myöntää itselleni, että niin ei tule enää käymään. Minun voimat ei vain enää riitä roikkumaan sellaisessa, mitä ei välttämättä ikinä ollut olemassakaan, kuin ehkä minun omissa kuvitelmissani.
On helppo uskotella itselleen asioita toisesta ihmisestä, luoda tietynlaisia mielikuvia - sellaisia, joihin haluaa itse uskoa. Kuvittelin usein, millaista elämämme tulisi olemaan tulevaisuudessa. Salaa minulla oli meistä odotuksia, enkä osannut enää olla suhteessa ilman odotuksia tulevasta. Se kai meidät lopulta tuhosi. Sinä et ottanut minua niin vakavasti ja elit päivä kerrallaan. Minä elin pilvilinnoissa, halusin miettiä tulevaisuutta ja edetä elämässä. Olimme liian samanlaiset, mutta kuitenkin niin erilaiset. Asetin liian kovat paineet, ja sinulla ei ollut mitään, millä vastata näihin. On kuitenkin turha kantaa sellaisia toiveita ja haaveita, jotka eivät tule ikinä toteutumaan. Toisaalta, sellaisia suhteet kai ovatkin. Haaveillaan, pohditaan elämää ja rakennetaan tulevaisuuden suunnitelmia. Toisinaan ne kantavat, mutta toisinaan pitää myöntää, että tämä suhde ei ollut sitä, mitä minä olin vailla. Sitten on aika vaihtaa suuntaa, ja etsiä sisältöä elämään jostakin muusta.
Oli kuitenkin aika, jolloin luulin löytäneeni rinnalleni täydellisen ihmisen. Ihmisen, johon ihastuin ja rakastuin lujaa. Niin ei käy usein, varsinkaan niin, että saisi vastakaikua. Nykypäivänä tuntuu olevan mahdottomuus etsiä ihmistä, josta kiinnostuu - ja kiinnostus olisi molemminpuolista. Sinä kuitenkin kolahdit ja kovaa, vaikka jo alussa suhdettamme vastaan soti miljoonat ristiriidat. Sellaiset, joista me emme sitten lopultakaan selvinnyt. Toisaalta syytän itseäni siitä, että miksi en kuunnellut intuitiotani heti alussa - mutta toisaalta, sitten en olisi saanut näitä kullanarvoisia muistoja itselleni, jotka minulle annoit. Sinut kohdatessani kuvittelin, että minulla on käsissäni nyt se, jota olen kauan etsinyt. Ihminen, jonka seurassa tunnen olevani enemmän minä, kuin olen ikinä kenenkään seurassa tuntenut. Tuntuu, että ymmärsimme toisiamme ihan puolesta sanasta ja sinun seurassasi sain olla omaitseni. Lopulta et vaan enää halunnut minun seuraani. Tuntuu, että työnsit minua pois päin itsestäsi, etkä halunnut enää päästää minua sinun lähellesi. Ihan kuin olisit rakentanut väliimme jonkinlaisen muurin, enkä vieläkään tiedä, että miksi.
Halusin oppia sinusta kaiken. Halusin ymmärtää sinun tapasi katsoa maailmaa ja olla ihminen. Olisin voinut kuunnella juttujasi monta tuntia putkeen. Sait minut nauramaan ilman, että edes yritit. Tuntui, että olimme kaksi samankaltaista persoonaa, joiden välillä oli outoa kemiaa, jonka vuoksi viihdyimme toistemme seurassa. Kun yritin olla sinulle vihainen, sait minut leppymään vain läsnäolollasi. Kuvittelin, että tässä olisi ollut hyvät lähtökohdat suhteelle, mutta etäisyys tuli väliimme. Fyysinen etäisyys ei ole kuin pari kilometriä, mutta henkinen etäisyys loi välillemme kuilun. Enkä saa ikinä selville, että miksi. En tiedä, miksi lopulta et enää halunnut olla seurassani.
Olen jo kauan vaistonnut, että meillä ei ollut kaikki hyvin. Yritin keskustella kanssasi useaan otteeseen, mutta väitit kuitenkin, ettei meillä ole mitään ongelmaa. Käyttäytymisesi kuitenkin oli aivan jotain toisenlaista. Olet aivan erilainen ihminen nykyään, kuin esimerkiksi vuosi sitten. En tiedä mitä tapahtui, koska joko et näe ongelmaa tai et suostu puhumaan. Olen yrittänyt antaa sinulle aikaa ja tilaa, kuvitellut, että ongelmat johtuvat omista ajattelutavoistani tai tulevat parantumaan ajan kuluessa. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että meillä taitaa olla liian erilaiset tavat olla ihmisiä. Kumpikaan ei ole oikeassa tai väärässä, mutta jos emme saa tapojamme suhteutettua toistemme tapoihin, ei tämä vain toimi.
Olen jo kauan potenut pahaa oloa tästä kaikesta, koska en ole tuntenut suhteessamme oloani enää kodikkaaksi, kuten joskus aikoinaan. Tulevaisuus ei ole tuntunut enää tavoittelemisen arvoiselta, vaan kaikki ahdistaa ja pelottaa. En ole saanut sinuun mitään kontaktia tai yhteyttä. Et huomaa, kuinka paha minun on olla, vaikka olen siitä yrittänyt sinulle kertoa. Olen ollut niin yksin, yhdessä. En tiedä mikä suhteessamme muuttui tai mikä väliimme tuli. Eniten pahalta tuntuu se, että aina kuin näimme, pystyimme jatkamaan siitä mihin viimeeksi jäimme. Meillä oli hauskaa ja pystyimme juttelemaan mistä vaan. Minulle ei vain riitä, että olet valmis näkemään minua pari kertaa kuukaudessa ja muuten sinusta ei kuulu mitään. Suhteemme on sen vuoksi tuntunut lähiaikoina liikaa.. ei miltään.
Tänään tein rohkean ja vaikean päätöksen. Ilmoitin sinulle, ettei tästä tule mitään ja tarvitsen aikalisän. Uskon, että vanhaan ei ole enää paluuta. Päätös ei ollut helppo, mutta en voi jatkaa näinkään. Minuun sattuu edelleen, mutta toisaalta minun on helpompi hengittää. Enää en odota sinulta mitään tai aseta turhia toiveita minkään suhteen. En kuvittele enää, että asiat tulisivat muuttumaan ja tulevaisuudessa ne olisivat paremmin. Nyt voin elää päivä kerrallaan, ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Toisaalta minua pelottaa, kuinka selviän elämästä ilman sinua. Olemme etääntyneet muutamassa kuukaudessa paljon, ja uskon, että tulemme etääntymään lisää tämän minun päätökseni myötä. En kuitenkaan halua enää roikkua sellaisessa, mitä ei taida olla edes olemassa. En halua enää odottaa, milloin asiat olisivat toisin. En jaksa enää pettyä kerta toisensa jälkeen. En halua enää kärsiä sen vuoksi, että odotan sinulta sellaisia asioita, jotka eivät tule tapahtumaan. En halua enää kitua, vaan haluan hengittää vapaasti. Vaikka se pelottaa, haluan mennä elämässäni eteenpäin.
Olet ehdottomasti ollut minulle tärkein ihminen elämässäni pitkään aikaa. Minua sattuu päästää sinut pois elämästäni, mutta en näe muuta vaihtoehtoa. Minua pelottaa se aika, jolloin meitä ei enää ole. Tunnen, kuinka hitaasti livut pois päin minusta. Mutta tämä pelko ei saa kuitenkaan estää minua yrittämästä elämässäni eteenpäin. Kun jokin asia ei toimi, on pakko jossain vaiheessa jatkaa matkaa. Minä yritin, mutta minun ei tarvitse jatkaa yrittää ikuisuuksia ilman vastakaikua. Parisuhde on kahden ihmisen kauppa, ja minä en voi jatkuvasti yrittää pitää sitä hengissä yksin. Minä halusin enemmän, sinä halusit käyttää minua vain silloin kun sinulle sopii. Parisuhde ei kuitenkaan ole mikään hyödyke, jota käytetään silloin, kun itsellä on tylsää tai ei ole muuta tekemistä. Parisuhde on ainakin minulle se elämän tärkein pala, jonka kanssa eletään niin hyvässä, kuin pahassa. Haluan, että se ihminen, jonka kanssa olen parisuhteessa, tietää minusta kaiken ja haluaa oppia minusta vielä lisää. Miksi olisin parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei halua viettää kanssani aikaa tai jakaa minun kanssani elämäänsä? Kaipaan tukea ja turvaa, jonka kanssa voin jakaa ilot ja surut. Sitä sinä et lopulta enää tarjonnut minulle.
Miksi minä olen se, joka muistaa, kun keskellä yötä oltiin lenkillä ja mietittiin pimeydessä, mikä tarkoitus tällä elämällä oikein on?
Miksi minä olen se, joka muistaa, kuinka meitä ujostutti ensimmäisen kerran, kun jäimme täysin kahdestaan?
Miksi minä olen se, joka muistaa sen kesäyön, kun kiipesimme läheisen järven hyppytorniin ja makoilimme siellä katsoen maisemia?
Miksi minä olen se, joka olisi ollut valmis tekemään suhteen eteen mitä vain, kuuntelemaan sinun murheitasi monta tuntia, auttaa sinua pääsemään elämässä eteenpäin ja löytämään oman tiesi?
Miksi minä olen se, jolla oli turhia toiveita suhteellemme?
Miksi sinä olet se, jota ei enää kiinnosta minun seurani?
Miksi sinä olet se, jonka on niin helppoa päästää irti ja luopua kaikesta?
Miksi sinä olet se, joka ei yritä tulla perääni, vaikka olemme enää niin pienellä otteella toisissamme kiinni?
Miksi sinä olet se, joka ei kaipaa läsnäoloani kun olen poissa?
Miksi minä olen se, joka kaipaa sinua joka hetki?
Tuntuu omituiselta, etten tule enää nukkumaan vieressäsi. Toisaalta en voi syyttää sinua siitä, että olet valmis luopumaan meistä - sillä minä tein lopettamispäätöksen. Minulla on vain jatkuvasti sellainen olo, että sinä olet jo luopunut meistä, vaikket ole suhdettamme lopettanutkaan. Välinpitämättömyys ja välimatka vaan tuntuu siltä, että henkisesti olet lopettanut tämän jo aikoja sitten.
Osa minusta tietää, että on aika päästää irti. Osa minusta taas haluaisi jatkaa taistelemista ja roikkumista. Osa minusta haluaisi pysyä edelleen sinun elämässäsi, vaikka olisin se passiivinen osa siitä, johon olet yhteydessä silloin, kun ei parempaa ole. En tiedä olenko itsekäs, mutta haluan kuitenkin olla jollekin se paras vaihtoehto. En halua enää olla se, jolle jaksat laittaa ehkä keskellä yötä viestiä yksinäisyydessäsi, mutta muuten sinulla ei ole minulle mitään sanottavaa. Muuten sinusta ei kuulu mitään. Sillä jollekin muulle, voisin olla paljon enemmän. Jollekin muulle, minulle voisi olla paljon enemmän annettavaa.
Vaikka vielä toistaiseksi minulla on sellainen olo, etten halua ketään muuta kuin sinut. Se ei ole kuitenkaan sopiva syy jatkaa sitä epätoivoista roikkumista, jota lähiaikoina olen harrastanut. Olen odottanut kotona sitä, että laitat minulle keskellä yötä viestiä, että sinulla on yksinäistä. Sillä silloin olen saanut mahdollisuuden viettää kanssasi edes hetken aikaa. Tämä ei kuitenkaan ole reilua minua kohtaan, sillä sinulla ei ole minulle mitään muuta annettavaa. En halua enää elää tässä yksipuolisessa suhteessa. Enää et voi käyttää minua hyväksi. Tein virheen, kun aikanaan päästin sinut liian lähelle minua, ja nyt minun on kurottava se etäisyys takaisin. Se vie aikaa ja sattuu, mutta se on sen arvoista. Joku kaunis päivä ehkä nauran tälle kaikelle, ja olen löytänyt elämääni onnen, jota en olisi ikinä kanssasi voinut saavuttaa.
Tässä sitä ollaan taas yksin. Peloissani, mutta kuitenkin valmiina vastaanottamaan sen, mitä elämällä on minulle annettavaa. Päivä kerrallaan. Vielä olo tuntuu henkisesti tyhjältä, mutta aikanaan tulen täyttämään sen jollain. Vielä en tiedä millä.
